Kuinka onnekas on ihminen, jonka "kotikaupungissa" järjestetään tällainen tapahtuma? Erittäin.
Viime vuoden joulukuussa pääsin kolmelle the 69 eyesin keikalle. Sen jälkeen kaiho ja kaipuu bändiä kohtaan oli aika mieletön. Uusin levy on tullut kuunneltua parikymmentä kertaa. Oli siis tunnelma melko korkealla kun selvisi, että esiintyvät Porisperessä perjantaina. Tämän onnen lisäksi samalle päivälle osui yksi toinen suosikkini, Viikate.
Viikatteen keikka oli vuorossa ensimmäisenä, jo klo 15.15. Aurinko paistaa porotti, lämpöä oli varmaan liki +30 auringossa. Minulla juuri fiksailtu tatuointia ja sen kunniaksi pitkähihainen musta paita. Meinasi tulla tokarivissä kuuma! Vaan se ei haitannut. Viikate oli vetänyt tosi paljon porukkaa, josta olin erittäin hyvilläni. Ansaitsevat kyllä suuren yleisön.Taattua laatua, uuden levyn biisejä ja vanhaa tuttua. Tosi jees.
Vähän illemmalla oli sitten vuorossa kauan odotettu The 69 Eyes. Keikka alkoi kappaleella Love Runs Away, jolloin olin jo saanut kaiken, mitä toivoinkin. Keikasta tarttui kokoelmiini muistoksi rumpukapula, tämän yhtyeen ensimmäinen. En pysty analysoimaan tätä keikkaa sen tarkemmin, se oli vaan täyttä rakkautta.
Muista päivän yhtyeistä tuli katsastettua Turmion Kätilöt, Suicidal Tendensies ja Michael Monroe. Turmion Kätilöt oli superjees, kunnon discomeininki. Suicidal Tendensies ei oikeen uponnut meikäläiselle, vaikka faninsa selkeästi olivat keikkaan tyytyväisiä ja pistivät kunnon meiningit pystyyn. Michael Monroeta en jaksanut katsoa koko keikkaa, kun iski jo väsymys ja piti lähteä kotia kohti. Ilmeisesti muukin yleisö oli jo melko väsähtänyt, sillä yleisön puolelta tunnelma oli jotenkin pliisu.
Lauantaina päivän aloitti CMX. Viimeksi olin nähnyt näiltä festarikeikan joskus 2000-luvun alussa, sen jälkeen vaan klubikeikkoja. Hienostihan se toimi kauniina kesäpäivänäkin. Tältä keikalta on helppo nimetä ehdoton tähtihetki, se oli minulle Puuvertaus.
Eniten odotin lauantailta Disco Ensembleä. Uskalsin tunkea itseni eturiviin, onneksi. Disco Ensemble on maailman parasta ryhmäliikuntaa. Hypin ja pompin enemmän kuin missään jumppatunnilla ikinä. Samalla kun vielä laulaa ja huutaa, niin eikös se jo täytä kaikki aerobisen liikunnan kriteerit? Oli törkeen hienoa ainakin.
Von Hertzen Brothers oli tapansa mukaan ammattitaitoinen pläjäys. Jukka Poika sai lanteet keinumaan ja myönnän laulaneeni varmaan 80% keikasta mukanakin. Syytän tästä ensisijaisesti työkavereita, vaikka Jukka Poika nyt on kyllä aina kuulunut niihin ei-yhtään-mun-genren artisteihin, joista kuitenkin pidän.
Illan viimeinen esiintyjä oli Eppu Normaali, josta en suoraan sanottuna pidä yhtään. Livenä kuitenkin oli näkemisen arvoinen. Biisit heräsivät aivan uudella tavalla eloon, eikä niitä puuduttanut kuunnella. Ei huono.
Kokonaisfiilis viikonlopusta oli haikea, mutta onnellinen. Kesän viimeinen festari, etenkin The 69 Eyesiin liittyvä eroahdistus, kuitenkin tyytyväisyys siihen, miten hieno viikonloppu oli ollut. Porisperelle järjestelyistä ja tunnelmasta kymmenen pistettä.
