Perjantaina Naantalissa syksyn kiertue avattiin tyylillä. Kaivohuone keikkapaikkana on kristallikruunuineen hämmentävän tyylikäs, mutta taipui luontevasti myös metallisydänten illanviettopaikaksi. Keikka avattiin kesältä tutulla tyylillä 101 tapaa olla vapaan kappaleilla Ei paholaisii oo ja Osa minusta kuolee. Siitä jatkettiin edelleen tutusti Lama lama lamalla ja 101 tapaa olla vapaalla. Tuttuuden joukossa oli myös uutta. Ensimmäistä kertaa livenä (ainakin minulle, siis) Mustavalkoista melankoliaa. Itkin meikkini pilalle liikutuksesta. Rakastuin kyseeseen kappaleeseen keväällä ihan hulluna ja olen odottanut palavasti live-kokemusta. Se lunasti odotukset. Toinen freesi uutuus oli Voimanlähde, josta ei vaan voi olla tykkäämättä. Hieno ilta, mukavaa seuraa, tosi omituinen keli.
Lauantaina mietin, jaksanko ajaa Uuteenkaupunkiin keikalle. Kotiväki tuuppasi ovesta ulos ja sanoi, että harmittaa, jos en mene. Kotiväki tietää hyvin.
Keikkapaikalla edessä oli tyhjyys ja oma pää piti virittää sellaiselle taajuudelle, jossa fokus on täysin eteenpäin. Olen todella onnellinen, että olin paikalla. Ylppö kiskoi Mustavalkoista melankoliaa -kappaleeseen kiehtovan raivon, joka teki kyseisestä hetkestä oikeastaan yhden vuoden parhaista. Se kosketti johonkin todella syvälle.
Eräs sinnikäs yleisön jäsen pyysi toistuvasti Valaiden laulua ja saikin bändin siihen lopulta taipumaan. Ja kui hienoo se ny sit oli!
Illan henki oli keskusteleva. Ylppö kertoi, että samaisessa keikkapaikassa Klaani oli aikanaan vetänyt tyhjälle salille. Klaanista puhuminen oli oikeastaan se asia, josta ne ajatukset kotimatkaa aloittaessa heräsivät. Olen nähnyt Maj Karman Kauniit Kuvat ensimmäistä kertaa samaisena iltana kun näin Klaanin livenä, ensimmäistä ja ainoaa kertaa. Ihastuin Klaaniin täysin, mutta lopettivat aika pian tuon keikan jälkeen, olisikohan se keikka ollut Luvian Onervarock 2002? Muistan sen illan hyvin, ja muistan monta muutakin MKKK-keikkaa noilta ajoilta ja sitten etenkin Metallisydämen ilmestymisen ajalta. Jäin miettimään keikoilla käymistä ja sitä, kuinka paljon se itselle merkitsee.
Miksi ihmiset eivät käy keikoilla? Minun on todella vaikea ymmärtää sitä, koska itse en selviäisi ilman livemusiikkia. Minulle ne ovat niitä hetkiä, joissa lataan pääni ja sydämeni. Saan avaimia tunteiden käsittelyyn, väylän itseilmaisuun ja nollauksen arjen keskelle. Keikalla ei voi ajatella mitään, silloin eletään hetkeä ja heittäydytään. Riehutaan, tanssitaan, itketään, nauretaan. Koen nuo hetket korvaamattomiksi kaiken keskellä.
Mietin, onko oma arvostukseni ja intohimoni musiikkia kohtaan perinnöllistä vai opittua. Isäni on musiikin harrastaja ja lapsuudenkodissa soi aina rokki. Tiesin alakouluikäisenä, kuka on Albert Järvinen, ja vanhempani tiesivät vuonna 1997, mikä bändi on Him. Olin onnekas ja onnellinen, kun vanhempani halusivat tietää, mitä minä kuuntelen ja kunnioittivat valintojani. Yhteiseksi suosikiksemme isän kanssa nousi Tehosekoitin ja isällä vielä tarkemmin Screamin' Stukas eli Tehosekoittimen enkkuversio. En ole vieläkään saanut takaisin sitä levyä.
Musiikkia harrastava vanhempi oli varmasti syy myös siihen, miksi sain käydä keikoilla niin nuoresta alkaen. Tammerfesteillä olin ensimmäistä kertaa 14-vuotiaana, ja 16-vuotiaana kahlattuja keikkoja oli kertynyt jo melkoinen määrä. Vanhempani lähtivät usein kuskaamaan, kun halusin Heinolassa jyrää -tapahtumaan, DBTL:iin jne.
Kunnioitan muusikkoja suunnattomasti. He luovat taidetta, josta minä saan nauttia ja josta minä saan voimaantua. Menen keikoille kuuntelemaan sitä taidetta ja hengittämään tunnelmaa, joka sen ympärille muodostuu. Olen lähes aina keikoilla selvinpäin, koska haluan elää sen tilanteen aitona, avoimena ja rehellisenä. En usko, että latautuisin samalla tavalla humalassa. Toisaalta ajattelen, että keikalle on oikeus tulla vain viihtymään, joraamaan, tsekkaamaan mikä meno. En siis ärsyynny siitä, jos joku huutaa Ukkonen, vaikka se tuli juuri 15 minuuttia sitten. Se ei ole minulta pois. Koen arvokkaaksi sen, että tullaan paikalle ja tuetaan elävää musiikkia ja keikkapaikkoja.
Tuntuu äärettömän surulliselta, kun mestoja suljetaan toinen toisensa perään. Ensin lähti Porista Bar Kino, sitten Turusta Gong ja pian lähtee Raumalta Brummi. Näistä uutisista särkyy aina sydän. Eikä tästä suuntauksesta voi olla huolestumatta, kun tietää, että samaan aikaan levymyynti on siirtynyt kai tasolle olematon, koska Spotify. Pelottaa, että musiikin tekeminen ja keikkaileminen ei ole pian enää muusikoille kannattavaa, tai keikkojen järjestäminen yrittäjille. Se olisi maailmanloppu muusikoiden lisäksi meille, jotka elämme ja hengitämme musiikkia.
Kannustan, rakkaat kanssaihmiset, käykää keikoilla!
Kuuntelin tuolla reissulla Salama-levyn läpi pariin otteeseen ja haluan näin lopuksi taas kerran sanoa, että se levy on todella hyvä.
Yön pimeydessä... saa minulta täydet pisteet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti